Kun 9+ ei riitä

Kokeenpalautustunti. Kävelen samaan paripöytään kuin aina fysiikantunnilla. Istuudun yhtä aikaa parini kanssa. Sama pari kuin aina, me ryhmämme ainoat tytöt. Opettaja alustaa kokeesta, kokoaa yhteen hankaluudet ja ongenkoukut. ”Ei koske minua”, ajattelen. Yleisen koonnin jälkeen opettaja painottaa vastausmuotoa. Mietin, että meniköhän ne niin kuin piti. No, osasin kuitenkin tehtävän. Saamme kokeet. Arvosanani 9+. Ei voi olla. Tarkistan kohdat, joista en ole saanut täysiä pisteitä. Etsin virheellisiä pisteenmenetyksiä. En löydä niitä. Yksi viimeistelemätön vastaus, yksi laskimen näppäilyvirhe. Yhdessä tehtävässä lähestymistapa erilainen kuin haettiin.

Petyn. 9+ pyöristyy yhdeksään, ei kymmeneen. Koko lopputunti menee ajatusten kasaamisessa ja pettymyksen hyväksymisessä.  Miten kävi luokkamme lahjakkaimmalle pojalle? Voitinko häntä tällä kertaa? Olinko parempi? Välitunnilla keskustellaan, hänellä on sama numero. No, se lohduttaa. Nielen pettymyksen ja yritän seuraavalla kerralla enemmän.

Jostain syystä hyväksyin, vaikka en kielikokeista saanut niin hyviä numeroita. Miksi? Sitä en ymmärtänyt. Mutta kaikki muut aineet olivat sellaisia, että 9+ ei riittänyt. Piti pyöristyä kymmeneen.

Ala-asteen keskiarvo 9.27. Yläasteen 9.47. Lukiossa piti parantaa. Tuloksena 9.52. Olinko tyytyväinen? En. Kirjoituksetkaan eivät menneet niin hyvin kuin piti. Vain yksi Laudatur matematiikasta ja sekin harmittaa, kun yhden vastauksen sievennyksestä menetti yhden pisteen ja sai ”vain” 62/60 eikä 63/60.

Miksen ollut tyytyväinen? Miksi olin niin kriittinen itseä kohtaan? Jos onnistuin koulunkäynnissä, siitä kehuttiin. Mitä parempi, sitä enemmän huomiota sai. Positiivista huomiota. Hyväksyntää. Sitä se kai oli. Tiedostamatta.

 Murrosikä tuo tullessaan monenlaiset haasteet. Monenlaisia asioita muuttuu, epävarmuus lähes kaikesta lisääntyy. Sisimmässään etsii totuuksia, omia tunteita ja omia kiinnostuksia. Yrittää löytää itsensä, hakee siihen tukea. Jos ympäristö ei kannusta epävarmoissa askelissa, ne askeleet jäävät ottamatta. Epävarmuus kasvaa, ei uskalla yksin. Kokeilee toista suuntaa, jos siihen saisi paremmin tukea, hyväksyntää. Mitä asioita ympäristö hyväksyy? Valtavirrassa on helpompi kulkea, mutta oma minuus kärsii. Omien kiinnostusten löytyminen voi lykkääntyä, jopa hukkua kokonaan. Kuka minä olen? Mikä minua kiinnostaa? Mikä minä haluan olla isona?

Vanhemmilla on tapana lisätä lahjakkaan nuoren paineita kasvaa ”kunnon kansalaiseksi”. Mutta mitä nuori todella haluaa? Ammatinvalinta on tärkeä päätös. Jos lahjakas nuori haluaakin vähemmän koulutusta vaativan ammatin, voi ympäristö lytätä nuoren haaveen lahjakkuuden haaskauksena. Mitä sitten käy? Riippuu nuoresta. Jos haave ei ollut voimakas, voi matka kohti korkeampaa koulutusta jatkua. Jos haave oli nuorelle tärkeä, syntyy suuri ristiriita: ympäristö ei hyväksy, mutta nuori tarvitsee tukea. Nuori voi protestoida voimakkaasti vastaan ja mahdollisesti tuottaa muutakin murhetta vanhemmille, jotka eivät häntä ymmärrä. Nuori voi myös jatkaa korkeampaan koulutukseen sisältäpäin rikkonaisempana hakien positiivisen huomion muualta. Voi olla, että sisäinen epävarmuus ja suorituspaine aiheuttavat niin voimakkaan ahdistuneisuuden, ettei nuori pääse siitä koskaan eroon. Pahimmillaan tämä ahdistus voi johtaa työkyvyttömyyteen korkeasta koulutuksesta huolimatta.

Minun onnekseni haaveeni olivat korkealla ja vastasivat vanhempieni odotuksia. Tiedän, että kaikilla ei näin ole. Sain myös oppia, että kaikessa riittämättömyydessäni olin arvokas ja riittävä omana itsenäni: sain oppia tuntemaan pitkäperjantain ja koko pääsiäisen todellisen merkityksen.